Kuvittele maailma, jossa oikeus on marionetti, jota hallitsevat vallan narut. Tämä ei ole vain mielikuvituksen tuotetta; se on hyytävä todellisuus, joka muokkaa sotarikosten narratiivia maailmanlaajuisesti.
Curtis LeMay: Tuhon Taiteilija
Toisen maailmansodan tulisen jälkipyörteen keskellä Yhdysvaltain kenraali Curtis LeMay nousi esiin häkellyttävänä paradoksina. Hänen strategiensa oli yksinkertainen, vaikkakin pelottava—päättää sota hinnalla millä hyvänsä. Hänen tuhon perintöään ei pidetty poikkeuksena. Se muistutti synkästi siitä, että sodassa etiikka on voittajan etuoikeus. LeMayn vaikutus oli niin voimakas, että huolimatta Tokion kauhistuttavasta pommituksesta hänen kunnianosoituksensa kimalsivat kirkkaammin kuin tuhottujen elämien muisto.
Oikeuden Valikoiva Näkemys
Kun aika kului 2000-luvun alkupuolelle, valta jatkoi hallinnollista ylivaltaansa oikeuteen. Tony Blair, joka yhdessä George W. Bushin kanssa muovasi Irakin invaasion kaoottista kangasta, sai kunnianosoituksia sen sijaan, että olisi joutunut syytteeseen. Näissä kierretyissä moraaleissa ritarin arvonimet korvaavat syytökset, eivätkä ne jää käyttämättä niiden taholta, joiden päätökset jättävät alueet pysyvään kaaokseen. Kuten mainittu Middle East Monitor, Blairin koskematon asema korostaa kansainvälisten oikeusjärjestelmien valikoivaa täytäntöönpanoa.
Proportionaallisuuden Myytti
Proportionaallisuus—laillinen termi, joka tihkuu aikomusta, mutta on vailla todellista merkitystä—muuttuu verhoksi toimille, jotka pitäisi kyseenalaistaa. Brutaali yksinkertaisuus piilee kysymyksessä: Kuka päättää haitan ja hyödyn tasapainon? Vastaus kaikuu selvästi—ne, jotka pitävät valtaa. Kuten LeMayn pahamaineiset tulipommitukset aikoinaan oikeuttivat väestönlaskun sotilaallisena hyötynä, nykypäivän konfliktit toistavat samaa virheellistä ajattelua. Siviiliuhrit ovat alaviitteitä, pelkkiä tilastoja hypoteettisia strategisia etuja vastaan.
Benjamin Netanyahu: Kävely Läpi Porsaanreikien
Esimerkki tästä on Benjamin Netanyahun käsittämätön tapaus. Huolimatta ICC:n pidätysmääräyksestä, Netanyahu liikkuu vapaasti, suojeltuna liittoutumilta, jotka ovat vahvempia kuin kansainvälisen lain ohut kuori. Gazan jatkuva verilöyly, naamioituna käskyjen alle, haastaa maailmanlaajuista omatuntoa. Tässä yhdistyvät diplomaattinen koskemattomuus ja moraalinen vastuu, jossa jälkimmäinen pysyy puoliksi kerrottuna tarinana, näkymättömällä musteella kirjoitettuna hiekkaan, joka pyyhkiytyy pois jokaisella turhalla yrityksellä asettaa valta vastuuseen.
Ikuinen Koukku
Joseph Hellerin termi ‘catch-22’ soi karmivan totena sodan kudoksessa. Menneiden strategioiden, kuten mattauspommitusten, kaiku, jotka vaativat siviiliuhreja heikoilla perusteilla, kuvaavat pysyvää kiertoa. Sotarikokset katoavat, kun ne tehdään niiden toimesta, jotka ovat suosiossa; menneisyys muuttuu dokumenttien ja taaksepäin katsauksen epämääräiseksi innoittajaksi, sen sijaan, että se olisi vastuullisuuden konteksti.
Lain Kuviteltu Tasa-arvo
Lopulta lain väitetty tasa-arvo tukehtuu vallan varjoon. Kun apurit, kuten Blair, LeMay ja Netanyahu, liukuvat ehjinä moraalin ohuen jään ylitse, on kysyttävä, onko todellista oikeutta olemassa vai unelmoiko se ikuisesti niiden ulottumattomissa, jotka sitä eniten ansaitsevat. Ellei mekanismeja, jotka mahdollistavat aidon syyttämisen ilman geopoliittisia painotuksia, oteta käyttöön, illuusio jatkuu; narratiivi jatkaa vakaata lyöntiään—valta on kiistaton oikeuden kirjoittaja.
Keskustelu sotarikoksista muistuttaa globaalin järjestelmämme hauraudesta, jossa vallasta huumaantuneet maalaavat oikeuden kankaan sävyillä, jotka heijastavat heidän visiotaan, eikä tasapuolista spektriä, joka sen pitäisi olla.
